Istun äitini sohvalla katseeni kiertäessä huonetta ja olematta täysin varma olenko hereillä vai en. Oloni on epätodellinen ja kaikki tapahtunut ei ole ihan vielä iskostunut mieleeni täysin. Mieleeni tulvii muistot, joissa istuin muuttolaatikoiden keskellä palattuani Indonesian maanjäristyksestä päättyneen parisuhteen raunioille. Silloin minulle oli täysin selvää, että lähtisin maasta taas pikimmiten, ja mihinpä muuallekaan kuin Intiaan. Nyt olen juuri palannut Intiasta, missä vain muutama viikko sitten sain mahtavan työtarjouksen joogaopettajana majatalossa meren rannalla, joka olisi myös ollut tuleva kotini 3-6 kuukautta. Mutta sen sijaan olinkin nyt täällä, pois Intiasta, paikasta jota olin oppinut kutsumaan kodiksi.
Miksi Intia?
Tämän kysymyksen olen kuullut niin monesti, eikä minulla ole siihen mitään järkevää vastausta. Ainut mitä voin kysymykseen vastata on, että Intiassa tunnen olevani kotonani. Voin toki kertoa, että pidän yksinkertaisesta elämästä siellä. Tykkään pestä pyykkini käsin ämpärissä, tykkään siitä, että kaupasta ei löydy kidney papuja, jotka on valmiita heti syötäväksi. Tykkään kävellä paljain jaloin, ja tietenkin rakastan merta ja ylipäätään sen läheisyyttä. No joo, sitä lämpöä myös, tietenkin.
Miksi EI Suomi?
Kun palasin Suomeen kesäkuussa 2019 oltuani Intiassa kahdeksan kuukautta, olin hämilläni ja eksyksissä. En tuntenut yhteyttä maahan, jossa olin syntynyt. Mietin, että jos minulla ei olisi perhettä ja ystäviä Suomessa, en varmaan koskaan palaisi Suomeen. Tunsin itseni täysin juurettomaksi kotimaassani. Katselin silloin täysin ulkopuolisen silmin elämää kotimaassani. Olen leikkimielellä usein sanonut, että olen syntynyt väärään maahan, ja tuolloin kesäkuussa 2019 tunsin sen voimakkaimmin kuin koskaan aiemmin.
Kun olin ehkä noin 15-vuotias, katselin ulos huoneeni ikkunasta pilviä kaukana taivaanrannassa, kaivaten jotain niin kovasti, että minuun koski. En tiennyt mitä se oli, mutta tuona hetkenä olin täysin varma, että maailmassa oli jotain, joka minua odotti, mutta se jokin ei ollut eikä odottanut minua Suomessa.
Miksi Intia?
Tämän kysymyksen olen kuullut niin monesti, eikä minulla ole siihen mitään järkevää vastausta. Ainut mitä voin kysymykseen vastata on, että Intiassa tunnen olevani kotonani. Voin toki kertoa, että pidän yksinkertaisesta elämästä siellä. Tykkään pestä pyykkini käsin ämpärissä, tykkään siitä, että kaupasta ei löydy kidney papuja, jotka on valmiita heti syötäväksi. Tykkään kävellä paljain jaloin, ja tietenkin rakastan merta ja ylipäätään sen läheisyyttä. No joo, sitä lämpöä myös, tietenkin.
Miksi EI Suomi?
Kun palasin Suomeen kesäkuussa 2019 oltuani Intiassa kahdeksan kuukautta, olin hämilläni ja eksyksissä. En tuntenut yhteyttä maahan, jossa olin syntynyt. Mietin, että jos minulla ei olisi perhettä ja ystäviä Suomessa, en varmaan koskaan palaisi Suomeen. Tunsin itseni täysin juurettomaksi kotimaassani. Katselin silloin täysin ulkopuolisen silmin elämää kotimaassani. Olen leikkimielellä usein sanonut, että olen syntynyt väärään maahan, ja tuolloin kesäkuussa 2019 tunsin sen voimakkaimmin kuin koskaan aiemmin.
Kun olin ehkä noin 15-vuotias, katselin ulos huoneeni ikkunasta pilviä kaukana taivaanrannassa, kaivaten jotain niin kovasti, että minuun koski. En tiennyt mitä se oli, mutta tuona hetkenä olin täysin varma, että maailmassa oli jotain, joka minua odotti, mutta se jokin ei ollut eikä odottanut minua Suomessa.
Elämä Intiassa
Ensiksikin, elämä Intiassa ei ole lähimainkaan täydellistä. Intia osaa olla ärsyttävä, turhauttava ja meluinen.
Se kuitenkin on opettanut ja opettaa kärsivällisyyttä, ja hetkessä elämisen taitoa. On eniten Intian ansiota, että en pidä ennen minulle niin ilmeisiä asioita itsestäänselvyytenä.
Paras ystäväni, joka on intialainen, on kysynyt minulta lukemattomia kertoa, miksi haluan asettua juuri Varkalaan. Miksi en matkusta Intiassa, ja ennenkaikkea, miksi en matkusta Intian ulkopuolella? Niin, kun muutin Intiaan 2018 tarvitsin vain vakautta elämääni. Menneen puolivuotisen aikana olin ottanut lopputilin, olin muuttanut työni vuoksi toiselle puolelle maapalloa, missä tarkoitukseni oli viipyä kahdeksan kuukautta, mutta missä ehdin olla vain kuukauden, kun maanjäristys muutti kaiken. Suomessa minua vastassa oli päättynyt, yli vuosikymmenen kestänyt, parisuhde. Myin kaiken, mitä omistin ja lähdin. Tarvitsin rauhaa, hiljaisuutta ja tilaa hengittää, koota ajatukseni. Halusin kuulua johonkin. Halusin kuulua Varkalaan, tulla osaksi tuota pientä intialaista kylää.
Kun palasin Varkalaan 2019, tunsin oloni todella kotoisaksi siellä. Siitä oli tullut kotini, tuntui, että juurruin hitaasti sinne. Ja siksi taaskaan, minulla ei ollut mitään tarvetta matkustaa minnekään muualle. Oli mahtavaa nähdä cliffillä (turismin keskus Varkalassa) tuttuja kasvoja, ja oli mielenkiintoista nähdä, miten lempi ravintoloitteni henkilökunta kohtasi minut nyt, kun kohtasivat minut toistamiseen. He tiesivät jo, että en puhu vieraille ihmisille ja ravintoloiden uudelle henkilökunnalle kerrottiin, että “hän ei puhu vieraille, älä edes yritä tavanomaisia sisäänheitto puheitasi”. :)
Ensimmäisenä Varkalan vuotenani olin pelokas ja säikky ihminen. Itse tunsin, että Varkalaan palasi eri ihminen. Totta, en vieläkään puhu tuntemattomille ihmisille, ja minulle tuntemattomatkin ihmiset tuntevat minut siitä, että kuuntelen aina musiikkia ja elän omassa maailmassani. Eräs henkilö on jopa antanut minulle lempinimen “Hiljainen hahmo”. Mutta mitäpä voin tuohon sanoa, olen introvertti ja elelen omassa maailmassani, ainakin suurimman osan ajastani.
Ensiksikin, elämä Intiassa ei ole lähimainkaan täydellistä. Intia osaa olla ärsyttävä, turhauttava ja meluinen.
Se kuitenkin on opettanut ja opettaa kärsivällisyyttä, ja hetkessä elämisen taitoa. On eniten Intian ansiota, että en pidä ennen minulle niin ilmeisiä asioita itsestäänselvyytenä.
Paras ystäväni, joka on intialainen, on kysynyt minulta lukemattomia kertoa, miksi haluan asettua juuri Varkalaan. Miksi en matkusta Intiassa, ja ennenkaikkea, miksi en matkusta Intian ulkopuolella? Niin, kun muutin Intiaan 2018 tarvitsin vain vakautta elämääni. Menneen puolivuotisen aikana olin ottanut lopputilin, olin muuttanut työni vuoksi toiselle puolelle maapalloa, missä tarkoitukseni oli viipyä kahdeksan kuukautta, mutta missä ehdin olla vain kuukauden, kun maanjäristys muutti kaiken. Suomessa minua vastassa oli päättynyt, yli vuosikymmenen kestänyt, parisuhde. Myin kaiken, mitä omistin ja lähdin. Tarvitsin rauhaa, hiljaisuutta ja tilaa hengittää, koota ajatukseni. Halusin kuulua johonkin. Halusin kuulua Varkalaan, tulla osaksi tuota pientä intialaista kylää.
Kun palasin Varkalaan 2019, tunsin oloni todella kotoisaksi siellä. Siitä oli tullut kotini, tuntui, että juurruin hitaasti sinne. Ja siksi taaskaan, minulla ei ollut mitään tarvetta matkustaa minnekään muualle. Oli mahtavaa nähdä cliffillä (turismin keskus Varkalassa) tuttuja kasvoja, ja oli mielenkiintoista nähdä, miten lempi ravintoloitteni henkilökunta kohtasi minut nyt, kun kohtasivat minut toistamiseen. He tiesivät jo, että en puhu vieraille ihmisille ja ravintoloiden uudelle henkilökunnalle kerrottiin, että “hän ei puhu vieraille, älä edes yritä tavanomaisia sisäänheitto puheitasi”. :)
Ensimmäisenä Varkalan vuotenani olin pelokas ja säikky ihminen. Itse tunsin, että Varkalaan palasi eri ihminen. Totta, en vieläkään puhu tuntemattomille ihmisille, ja minulle tuntemattomatkin ihmiset tuntevat minut siitä, että kuuntelen aina musiikkia ja elän omassa maailmassani. Eräs henkilö on jopa antanut minulle lempinimen “Hiljainen hahmo”. Mutta mitäpä voin tuohon sanoa, olen introvertti ja elelen omassa maailmassani, ainakin suurimman osan ajastani.
Paluu Suomeen
Se oli varmaankin perjantai 13.3., kun koko Varkala pysähtyi. Turisti, jolla oli todettu korona-virus, oli viety cliffiltä sairaalaan. Kaikki paikat laitettiin kiinni siltä seisomalta. En ihan tiennyt, mitä se merkitsi, kuitenkin jo 24 tunnin kuluttua olin ostanut lentolipun Suomeen. Kaikki tapahtui hyvin äkkiä. Varkalaan jäi muun muassa eräs minulle tärkeä ihminen, jolle en edes voinut sanoa heihei. Onnekseni ehdin nähdä ja jutella parhaan ystäväni kanssa ennen lähtöäni. Lähdin Varkalasta maanantaina 16.3.
Juuria etsimässä
Kävin kävelyllä tänään. Kävelin lapsuuteni maisemissa. Paikoissa, jotka olivat tavalla tai toisella minulle tärkeitä. Yritin tuntea kuuluvuuteni tänne, kotimaahani. Yritin. En tuntenut. Kävelin kotikaupungissani, tuntien itseni täysin ulkopuoliseksi. Tunsin itseni ihmiseksi, joka oli revitty juuriltaan ja tiputettu tänne. Kyyneleet vierivät poskilleni, samalla kuin tunsin menneeni hieman kasaan Suomeen paluuni jälkeen, tuntien todellisen minäni pikkuhiljaa hiipuvan.
Olen täällä, olen kiitollinen kotimaalle monella eri tapaa. Olen kiitollinen, että olen terve ja elossa. Tiedän, että tulevaisuus on haastava monelle, myös minulle. Silti, tunnen olevani jälleen se 15-vuotias minä, joka katsoo huoneensa ikkunasta ulos, kaivaten jotain niin, että se sattuu. Erona vain on, että nyt tiedän, mitä se jokin on. Se on elämäni, juureni, kotini. Se on Intia.
Rakkautta 💛 & Valoa 💫
Hanne
Se oli varmaankin perjantai 13.3., kun koko Varkala pysähtyi. Turisti, jolla oli todettu korona-virus, oli viety cliffiltä sairaalaan. Kaikki paikat laitettiin kiinni siltä seisomalta. En ihan tiennyt, mitä se merkitsi, kuitenkin jo 24 tunnin kuluttua olin ostanut lentolipun Suomeen. Kaikki tapahtui hyvin äkkiä. Varkalaan jäi muun muassa eräs minulle tärkeä ihminen, jolle en edes voinut sanoa heihei. Onnekseni ehdin nähdä ja jutella parhaan ystäväni kanssa ennen lähtöäni. Lähdin Varkalasta maanantaina 16.3.
Juuria etsimässä
Kävin kävelyllä tänään. Kävelin lapsuuteni maisemissa. Paikoissa, jotka olivat tavalla tai toisella minulle tärkeitä. Yritin tuntea kuuluvuuteni tänne, kotimaahani. Yritin. En tuntenut. Kävelin kotikaupungissani, tuntien itseni täysin ulkopuoliseksi. Tunsin itseni ihmiseksi, joka oli revitty juuriltaan ja tiputettu tänne. Kyyneleet vierivät poskilleni, samalla kuin tunsin menneeni hieman kasaan Suomeen paluuni jälkeen, tuntien todellisen minäni pikkuhiljaa hiipuvan.
Olen täällä, olen kiitollinen kotimaalle monella eri tapaa. Olen kiitollinen, että olen terve ja elossa. Tiedän, että tulevaisuus on haastava monelle, myös minulle. Silti, tunnen olevani jälleen se 15-vuotias minä, joka katsoo huoneensa ikkunasta ulos, kaivaten jotain niin, että se sattuu. Erona vain on, että nyt tiedän, mitä se jokin on. Se on elämäni, juureni, kotini. Se on Intia.
Rakkautta 💛 & Valoa 💫
Hanne
RSS Feed
