<3
Mieti seuraavanlainen tilanne omalle kohdallesi: keskellä päivää kadulla vastaasi kävelee haparoivalla jalkakäytävän laidasta laitaan seilaavalla askeleella keski-iän ylittänyt henkilö, joka mennessään sopertaa jotain, mistä ei oikein saa selvää. Mikä on ensimmäinen ajatuksesi vastaantulijasta? Kaikenlaisia känniläisiä sitä onkin liikkeellä ja vielä keskellä päivää. Osuiko edes lähelle oikeaa vaihtoehtoa? Kävikö mielessä, että kyseessä voisi olla jokin sairaus, josta edellä mainittu käytös voisi johtua? Tämä asia tuli mieleeni, sillä olen itse opetellut (ja opettelen edelleen) uudenlaista ajattelutapaa mm. yllä olevian kaltaisiin tilanteisiin. Ensimmäinen ajatus, joka mieleeni edelleen tulee, voi hyvinkin olla tuo "känniläinen", jonka jälkeen hyvinkin nopeasti kysyn itseltäni: "Mistä tiedät?". Mitä ihan oikeasti tiedän vastaantulijasta jos yhtälöstä poistetaan ulkoinen olemus? Usein sanotaan, että koskaan ei saa uutta mahdollisuutta luoda ensivaikutelmaa, mikä on toki totta, mutta jokainen meistä ansaitsee myös toisen mahdollisuuden. Sillä, miten ihmisestä, jonka kanssa ei ole koskaan puhunut mitään ja kenestä ei ylipäätään tiedä mitään, voi olla jo jokin mielipide? Mielipide, joka voi vaikuttaa käyttäytymiseen tätä ihmistä kohtaan. Voisiko käyttäytymisemme toisiamme kohtaan ylipäätään olla "tuomitsemisen" sijaan avomempaa ja täysin neutraalia ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia, ennakkoluuloja tai minkäänlaista tuomitsemista? Sillä asia, joka tähän liittyen minulle tulee päällimmäisenä mieleen on, että eihän kukaan meistä voi tietää jonkun meille tuntemattoman ihmisen historiaa ja käyttäytymisen taustalla olevia seikkoja. Jokainen ihminen meistä taistelee omia taisteluitaan, joista (kukaan) toinen ei tiedä mitään. Ja juuri siksi, jokainen meistä ansaitsee osakseen ystävällisyyttä ja hyväntahtoista käytöstä. Aina. Eikö?
<3
0 Comments
Olen pitkään miettinyt tarttuisinko kirjoituksissani tähän aiheeseen ja tulin vihdoin siihen tulokseen, että kerron mielipiteeni. Minulta kysytään usein, mitä mieltä olen tällä hetkellä vallitsevasta fitnessbuumista tai television dieettiohjelmista. En ota kantaa enempää fitnekseen lajina, jokainen tekee sitä, minkä omakseen tuntee. Toivon kuitenkin kovasti, että esim. fitneksen parissa treenaavat/kilpailevat henkilöt olisivat tasapainoisia; jalat maassa ja sinut itsensä kanssa kisalavojen ulkopuolella ja off-seasonilla. Entä sitten ne dieettiohjelmat ja dieettivalmisteet? Kavahdan aina hieman ajatusta ja tavoitetta siitä, että tietyssä aikataulussa esim. puolessa vuodessa, on tavoite pudottaa painoa vaikkapa 30 kg. Miksi? Jos oletaan, että henkilöllä on ylipainoa 30 kg, joka on kertynyt pikkuhiljaa esimerkiksi viiden vuoden aikana niin, minkä ihmeen takia oletus ja tavoite on, että siitä tulisi päästä eroon puolessa vuodessa? Painonpudottamisessa on mielestäni kyse ennenkaikkea uuden elämäntavan omaksumisesta. Jos tavoite on pudottaa 30 kg puolessa vuodessa, vaatii se ravitsemukselta todella paljon entiseen verratuna. Ennenkaikkea se vaatii todella paljon kyseisen henkilön pääkopalta. Uusi ruokavalio on jotain ihan muuta kuin mitä se on ollut edeltäneet vuodet. Voisin kuvitella, että lähtökohtaisesti muutoksen kohteena olevan henkilön ajatuksissa pyörii kaikki ne ruoat, joita hän ei enää saa syödä. Ja elämänmuutoksesta muodostuu hampaiden kiristysprosessi. Se, että seuraavat puoli vuotta puristetaan käsiä rystyset valkoisena nyrkkiin ja kieltäydytään kaikesta. Mitä tulee laihdutusvalmisteisiin, vaikka ne saattavatkin sisältää kaikki ihmisen tarvitsemat ravintoaineet, vitamiinit ja kivennäisaineet, ne ei koskaan ole sama asia kuin OIKEA RUOKA! Olisiko tärkeämpi oppia valitsemaan kaupasta sellaisia raaka-aineita ja ruokia, joilla tuettaisiin omaa terveyttä ja hyvinvointia, eikä elää vaikkapa ateriankorvikkeilla? Ateriankorvikkeilla ei kuitenkaan voi lopun elämää elää, mitä tapahtuu sitten, kun niistä luovutaan? Mitä jos ruoan yhteydessä saisimmekin ajatusmaailmamme muovattua sellaiseen malliin, että tavoitteena olisikin ravita omaa kehoa mahdollisimman laadukkaalla ravinnolla, josta saa kaiken lisäksi hyvän olon? Valmennuksessani on ollut normaalipainoisia tai lähes normaalipainoisia hyväkuntoisia henkilöitä, jotka ovat kertoneet, että haluavat painaa X kg. Olen jokaiselle esittänyt samat kysymykset. Miksi se on niin tärkeää? Oletko silloin onnellisempi ihminen kuin mitä olet nyt? Olisiko tärkeämpää tässä hetkessä löytää itsestä niitä hyviä puolia ja hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on nyt. En tarkoita sitä, ettei painonpudotustavoitetta saisi/voisi kenelläkään olla tai että se olisi jollain tapaa "huono tavoite" vaan, että se ei olisi pakonomainen tavoite, joka veisi hohdon siltä tosiasialta, mitä kukin henkilö on tässä ja nyt. Ja minkälaisia asioita elämänmuutoksensa suhteen on jo kenties saavutettu. Avaanpa nyt samalla tässä omaa menneisyyttäni. Olen pienestä asti ollut hieman pyöreä. Muistan hyvin, että olen ensimmäistä kertaa kiinnittänyt huomiota syömisiini ala-asteella. Kirjottelin ruutuvihkoon itselleni sääntöjä liittyen syömiseen; ei suklaata, oli yksi säännöistä. Yläasteella ryhdyin laktovegataristiksi ja myöhemmin lakto-ovo-vegetaristiksi. Yksi syy ruokavaliomuutokseen oli, että näin lihan lautasellani elävänä olentona ja se oli yököttävää. Mutta toinen ja väittäsin, että suurempi syy oli se, että laihtuisin. Kahdeksan vuotta kului vegetaristina, jonka jälkeen palautin lihan ruokavaliooni syystä, jota en enää muista. Vähän päälle 20-vuotiaana aloitin karppaamisen, tosin silloin ei mielestäni puhuttu vielä karppaamisesta. ;) Lyhyesti sanottuna väitän, että se oli oman historian syömishäiriöisin aika. Muistan tapauksen, jolloin illalla mieleni teki tomaattia, mutta en voinut sitä syödä, koska siinä oli mielestäni liian paljon hiilihydraatteja! Usein sanotaan, että aika kultaa muistot, mutta tuo aika on jäänyt mieleeni erittäin ahdistavana, epätoivoisena ja onnettomana aikana, jolloin päivät kuluivat miettien, mitä ja milloin saan seuraavaksi syödä.
Tänä päivänä toivon, että voisin toimia tasapainoisen ihmisen esimerkkinä, jotta muiden ei tarvitsi käydä samankaltaista "raastavaa" ja ilotonta kamppailua itsensä kanssa vain tietyn vaakalukeman tähden. Tavoite painonpudottamisesta on helppo asettaa, mutta todellinen tavoite on se, että osaisimme joka päivä löytää itsestämme hyviä puolia. Se, että itsensä ruoskimisen ja huonojen puolien sijaan huomaisi; kyllä, minulla on vyötäröllä vähän jenkkakahvaa, mutta vau, onko minulla aina ollut näin nätti hymy!? Appreciate, be grateful, for what you are... Every day. <3 Vanha paitani lojui sängyn päällä ja sattumalta huomasin, että siinähän lukee jotain. Kääntelin paitaa valoa vasten ja mietin, mitä siinä oikein lukee? Vihdoin kirjaimet erottuivat sen verran, että teksti oli luettavissa “Do what you love - Love what you do". Hymy hiipi huulilleni ja nyökkäsin hyväksyvästi, hyvin sanottu. :)
Kyllä, olisi erittäin suotavaa jo elämänlaadun kannalta, että jokainen voisi tehdä elämässään niitä asioita, joita rakastaa, oli kyseessä sitten työ tai vapaa-aika. Olen hiljattain törmännyt useisiinkin kirjoituksiin siitä, miten entisestä, ei niin mieluisasta, on pyristelty irti ja otettu askel kohti tuntematonta; kohti sitä, mitä rakastaa. Näissä kirjoituksissa on useinmiten ollut kyse nimenomaan työstä, mutta sama pätee myös vapaa-aikaan. Usein keskustelun kääntyessä juoksuun, kuuluu sanottavan: olen kyllä yrittänyt juosta, mutta en pidä siitä. Pitempi keskustelu aiheesta paljastaa, että syy tähän on useinmiten se, että aloitetaan liian kovalla vauhdilla ja tavoitteena juosta ensimmäisellä kerralla (vähintään) 5 km. Toisaalta edellinen kokemus juoksusta voi olla myös kouluajoilta ja kyseessä on todennäköisesti ollut cooperin testi. Ei ihme, ettei juoksu ole mukavana lajina mieleen jäänyt ja vielä vähemmän pysyvänä harrastuksena. Mitä ensimmäisiin uusiin juoksu-kokeiluihin tulee, entä jos ei tavoittelisikaan alkuun 5 km:n juoksumatkaa, hiljentäisi vauhtia (niin, että pystyisi puhumaan puuskuttamatta) ja rytmittäisi lenkkiä juoksulla ja kävelyllä? No mutta, sitten täytyy juosta niin hiljaa, että kävelijätkin menevät ohi. Niinpä, mutta jostain on aloitettava, mikäli juoksu on asia, mitä haluaa tehdä ja kehittyä siinä. Perustuksistahan taloakin aletaan rakentamaan, sama pätee myös (juoksu)kuntoon. Juoksukuntoa voi rakentaa ainoastaan juoksemalla. Juoksua tukevat harjoitteet on toki asia erikseen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että ei kaikkien tarvitse juosta. Jos oikeasti kerta toisensa jälkeen tuntuu siltä, että homma ei vaan suju ja että kyseessä on vain yksinkertaisesti laji, mistä ei nauti, niin ei ole pakko. Ei ole pakko väkisin yrittää, vaikka naapuri tai kaveri, kuinka hehkuttaisi asiaa, niin jos se ei itselle tunnu oikealta ja hyvältä, niin on myös hyvä uskaltaa olla/tehdä jotain muuta. Hienoushan piileekin siinä, että jokainen voi valita rakkautensa kohteen ihan itse. Kokeilematta ei kannata hanskoja tiskiin kuitenkaan heittää. Jos jokin asia, kuten juoksu ei suju, mutta haluaa silti siihen panostaa ja kehittyä paremmaksi, niin mikä estää? Alku voi olla hankalaa, mutta pikku hiljaa aivan varmasti, tekeminen muuttuu helpommaksi. 5 km:n lenkki onkin parin kuukauden päästä ihan helppo juttu. Harjoitus tekee mestarin, kuten sanontakin kuuluu. Ja kun asiat helpottuvat, huomaa tekemisestä nauttivansa ihan toisella tavalla. Se vie eteenpäin ja antaa onnistumisen elämyksiä. Siitä kaikessa tekemisessä soisi olevan kyse. Tee sitä, mitä rakastat - Rakasta sitä, mitä teet. <3 PS. Mikäli juoksuharrastuksen aloittaminen tai syventäminen kiinnostaa, niin heinäkuussa starttaamme kollegani Mirkan kanssa juoksukoulun, tsekkaa tarkemmat tiedot http://www.movereimatra.com/ajankohtaista.html |
Hanne Nousiainen*Joogaopettaja Liity sähköpostilistalleniArkisto
August 2020
Avainsanat
All
|