Category: Indonesia

Minun täytyy elää, koska en kuollut

8/7/2019

Maanjäristyksen vuosipäivä oli 5.8. ja Indonesia ja Gili Air on ollut mielessäni useampaan otteeseen viimeisten viikkojen aikana. Nuo ajatukset aina vähän säpsäyttävät. Ne vievät minua hieman synkempien paikkaan, paikkaan joka on tänä päivänä minulle hieman vieraampi. Se on paikka, jossa en ole ollut ihan hetkeen. Ensimmäinen asia, mikä vuosipäivän vuoksi nousi mieleeni, on se tosi asia, että olisin voinut kuolla. Tämä ajatus iski valtavalla voimalla tajuntaani muutama viikko sitten. Miksi en kuollut? Miksi jäin henkiin? Sillä on jokin merkitys, miksi juuri minä jäin henkiin, monien kuollessa.

Maanjäristyksen alkaessa, olin kaupassa. Tajusin heti mitä tapahtuu, rakennuksen alkaessa täristä. Se ei ollut mikään pieni lempeä järistys, kuten se, joka herätteli minut unesta viikkoa aiemmin varhaisena sunnuntai-aamuna. Kun seisoin tiellä kaupan ulkopuolella, oli tunnelma kuin surffilaudalla ollessa. Sillä erotuksella, että allani ei ollut sitä lautaa, eikä vettä, vaan kova asfaltti. Kova asfaltti, jonka sain hetkeä myöhemmin tuntea polvieni alla, kun viimeinen järistyksen voima heitti minut maahan. Onneksi, ehdin lähettää viestin Suomeen, että olin kunnossa. Onneksi läheisteni kannalta.

Viimeinen auringonlasku Gili Airilla

Kun itse elää todellisuutta katastrofin keskellä, ei tule välttämättä ajatelleeksi, mitä muualla maailmassa tapahtuu, miten elämä siellä näyttäytyy, kun odottaa uutisia, oli ne sitten minkälaisia tahansa. Miltä läheisistä tuntuu, kun he eivät saa sinuun yhteyttä. Tänä järistyksen vuosipäivänä, minä olenkin yhtäkkiä se, joka odottaa uutisia maailmalta. Uutisia ystävästäni ja hänen perheestään. Taustana mainitsen, että kyseessä ovat tapahtumat Kashmirissa. Näiden tapahtumien tausta on hyvin pitkä ja poliittinen, joten en siihen puutu tarkemmin. Tapahtuminen vuoksi en ole saanut ystävääni moneen vuorokauteen vuorokauteen. Ystäväni, hänen perheensä, ja koko Kashmir on eristetty muusta maailmasta katkaisemalla heidän yhteydet ulkomaailmaan. Asetelman kääntyminen katastrofin keskeltä, missä itsekin olin vuosi sitten, tänne turvaan, ajaa minut käymään toisen puolen tuntemuksia läpi, odottamaan uutisia. Ja minun täytyy sanoa, että siellä katastrofin puolella, siellä on helpompi elää ja hengittää.

Täällä turvassa sen sijaan ajatukset risteilevät seuraavanlaisesti: Entä jos se sunnuntainen keskustelu jäi viimeiseksi keskusteluksi? Entä jos tämä viesti tässä oli viimeinen viesti häneltä? Entä jos hän on kuollut? Mistä ja miten edes kuulisin siitä? Tällä puolen elän ja väritän tätä tarinaa kauheammaksi, kun se todellisuudessa toivottavasti on.

Srinagar, Kashmir

Siispä käytän kaikki voimani nyt, koettaen asettaa itseäni ystäväni tilaan tai oikeastaan, koetan miettiä, mitä hän sanoisi minulle juuri nyt. Mitä hän sanoisi, jos näkisi minut nyt täällä selaamassa uutisia huolestuneena, minut joka yleensä ei seuraa mitään uutisia. Hän sanoisi, rauhoitu, huonolla suomenkielellä niin, että vain minä voin ymmärtää, mitä hän oikeastaan sanoo. ;) Hän sanoisi, että hän ei ole kuollut, että hän ei ole katoamassa minnekkään, rauhoitu ja jatka sitä, mitä olitkaan tekemässä. Sinä huolehdit aivan liikaa.

Kaikella on tarkoitus. Jäinkö maahan makaamaan tuona pimeänä Indonesian iltana maanjäristyksen loppuessa? En, jatkoin matkaa. Niin minun on tehtävä nytkin, vuotta myöhemmin. Se on vaan haastavampaa kuin uskoisi, mutta ystäväni haluaisi minun tekevän niin. Ja kävi, miten kävi; minun täytyy elää, koska en kuollut.

Dal lake, Srinagar

0 Comments

Elämä on hauras

8/12/2018

0 Comments

Aloitin tämän blogipostauksen kirjoituksen hiukan yli kaksi viikkoa sitten, mutta en jostain syystä osannut saattaa sitä loppuun silloin, nyt osaan. Loppukin on hieman toisenlainen kuin olin kuvitellut. 😢 Alku tästä kirjoituksesta on kirjoitettu kahden viikon oleilun jälkeen ja loppu nyt, kun olen jo palannut koti-Suomeen.

Olen asunut pienellä Indonesian Gili Air saarella nyt noin kaksi viikkoa. Viime viikolla istuessani rannalla tajusin, että minun suurin toiveeni koskaan on nyt toteutunut. Olen unelmoinut työskenteleväni Aasian auringon alla opettaen joogaa, voiden samalla nauttia merimaisemasta ja minua hellivästä lämmöstä.

Opetan joogaa kuutena päivänä viikossa (noin 7-10 tuntia) paikassa nimeltä H2O Yoga and Meditation center. Tämän lisäksi toimenkuvaani kuuluu kaksi tuntia karmajoogaa päivittäin ja tämä kattaa asumiseni keskuksessa.

H2O Yoga and Meditation Center

Olen täällä ollessani pysähtynyt erään ajatuksen äärelle useamman kerran. Tuo ajatus vyöryi ylitseni hyökyaallon lailla, kun olin ollut saarella pari päivää. Istuin meren äärellä nautiskelemassa ja tajusin, että kaikki mistä olen koskaan unelmoinut on nyt toteutunut. Ja tämän ajatuksen äärellä tunsin suunnatonta onnea. Mutta… Mitä tapahtuu sitten, kun kaikki suurimmat unelmat toteutuvat? Täytyykö minun miettiä uusi(a) unelmia, joita toteuttaa? Heitin tämän huoleni ystävälleni ja hän sanoi, että nyt minun tarvitsee vain elää unelmaani, ei siihen uusia unelmia tarvita. ❤

Joka päivä tällä saarella on kuin unta minulle. Katseeni viipyilee merelle suunnattuna ja minun on miltei nipistettävä itseäni, jotta todellakin tajuan tämän olevan totta. Kaikki se, miten tähän tilanteeseen olen päätynyt, on ollut kuin unta ja se kaikki kävi niin kovin äkkiä.

Kahden viikon oleskelun jälkeen, aloin tuntea oloni saarella toisaalta kotiutuneeksi, mutta silti levottomaksi ja epävarmaksi siitä, haluanko viettää siellä aikaa seuraavat 7 kuukautta. Olin varma, että kyse oli rutiinien löytämisestä ja sitä kautta myös tietyllä tapaa asettumisesta saarelle. Tämän koin löytäväni säännöllisen saliharjoittelun, oman joogaharjoittelun ja joogan opiskelun kautta. Siltikin tuntien oloni levottomaksi.

Sunnuntaina 5.8.2018 tasan kuukauden oleskelun jälkeen kävin pomoni kanssa keskustelun omasta jatkostani keskuksessa ja sovimme, että jatkan opettajana heillä seuraavat 7 kuukautta. Tämä tarkoitti sitä, että saisin lisää vastuuta opettamiseen retriittien ja workshoppien muodossa. Myönnän, että tämän keskustelun jälkeenkään en ollut ihan täysin varma omasta päätöksestäni. Kuitenkin mietin, että kyse on vain 7 kuukaudesta, ja tämä olisi joogan opettamisen kannalta minulle todella ainutlaatuinen mahdollisuus, sillä sainhan tehdä sitä, mistä olin eniten unelmoinut; opettaa päivittäin.

Olin edellisenä päivänä saanut ilmeisesti lievän auringonpistoksen ja tuona sunnuntai-iltana pohdiskelin, että jotain olisi vuorokauden tauon jälkeen syötävä, vaikka oloni olikin hieman huono. Puoli seitsemän aikaan illalla lähdin pyöräilemään yhteen lempiravintolaani. Kun saavuin ravintolan pihaan juoduin pettymään, sillä se oli suljettu. Harmistuneena suuntasin rantatielle, jossa vakiokahvipaikkani työntekijät huikkalivat minulle tervehdyksen ja ihmettelivät, missä olen ollut, kun en ollut pariin päivään käynyt heitä moikkaamassa. Jatkoin matkaani rantaa pitkin saaren toiseen päähän, sillä mieleni teki ranskalaisia perunoita ja kokemuksestani tiesin, mistä parhaan ranskalaiset löytyy. Istuin rannalle syömään, vaikka kova tuuli siellä viileänä riepottelikin. Närkin ranskalaisiani, miettien, että ne ei kyllä sittenkään maistuneet kovin hyvältä.

Näkymät "toimistostani" Orong Villagesissä

Rannalta lähtiessäni tajusin, että minun on käytävä kaupassa, sillä oloni oli edelleenkin huono ja toivoin Spriten auttavan asiaa. Ajoin saaren “supermarketin” Siti Shopin ohi tajuten, että se oli kiinni. Hemmetti, miten kaikki on tänään kiinni, mietin. Seuraava kauppa vain kivenheiton päässä oli auki ja sinne päädyin ihmettelemään juomavalikoimaa, osaamatta tehdä päätöstä siitä, mitä haluankaan lopulta. Hetken päästä rakennus alkoi ravista, tajusin heti mistä on kyse ja säntäsin ovelle ajatellen, että tässä on varmaan hyvä olla. Onneksi kaupan myyjä repi minut ulos sieltä. Maanjäristys tuntui kestävän ja kestävän, joku sanoi, että se kesti noin minuutin, en tiedä, mutta se oli kova. Se ravisutteli ensin vähän ja koveni sitten, pyöräni lensi maahan, ja hetken päästä koko saari pimeni sähköjen mennessä poikki. Tämän jälkeen maa allani liikkui niin, että minäkin lensin maahan. Ja sitten yhtäkkiä ei mitään. Otin pyöräni ja kaivoin puhelimen laukustani saaden valoa. Onneksi minä ehdin lähettää yhden viestin kotiin Suomeen, kertoen, että meillä oli kova maanjäristys ja olen ok. Hetken päästä puhelimet eivät enää toimineet lainkaan.

Matkaa kotiin oli noin 200 metriä ja sen varrella oli pienimuotoinen kaaos. Erään rakennuksen betoniaita oli kaatunut kadulle. Rakennukset olivat saaneet vaurioita. Erään kaupan ulkopuolella myyjä itki lohduttomasti. Pysähdyin kysymään, onko hänellä kaikki ok, johon hän vastasi, että hänellä on, mutta hän on huolissaan äidistään. Koetin lohduttaa häntä kertoen, että hänen äitinsä oli varmasti ihan kunnossa. Kurvasin viemään pyörän kotiin. Good Earth Cafen (meidän ravintolan) Yon oli kadulla ja valaisi H2O:n pihaa taskulampun kanssa ja sanoi, että nyt ei ole kyllä turvallista mennä sinne. Käännyn ympäri ja törmäsin Jenevaan, opettajakollegaani, joka saapui meille vain muutamaa päivää aiemmin. Jeneva oli loukannut jalkansa, eikä hänellä ollut kenkiä. Selvisi, että hän oli ollut sisällä H2O:n päärakennuksessa, kun järistys alkoi. Hänen huoneen katto oli hieman romahtanut ja hänellä oli ollut vaikeuksia päästä rakennuksesta ulos. Suuntasimme toisiimme kietoutuneina naapurimme pihalle, missä oli muitakin sekä paikallisia että turisteja. Siinä pihalla istuessamme koimme ensimmäiset sadoista jälkijäristyksistä pelonsekaisin tuntein, tuumien peloissamme, onkohan mahdollista, että kadun sähköpylväs kaatuu päällemme.

Hetken päästä kuulin pomomme Jonin äänen H2O:n suunnalta. Menimme tiellä juttelemaan hänen kanssaan. Jon kertoi, että noin 100 m päässä tiestä on pieni mäki ja, että jotkut ihmiset menivät sinne. Hän voisi näyttää meille tien. Meidän saaremme on lähes tasainen ja tämä mäki oli varmaan noin 10 metrin korkeudessa, siltikin aukea paikka tuntui juuri sopivalta paikalta, missä voisimme yöpyä. Tuo pelto oli täynnä ihmisiä; löysin myös ystäväni Beccin ja joogaopettajamme Claren sieltä. Melko nopeasti teimme päätöksen, että vietämme yön tuolla mäellä, jonka myöhemmin kuulin olevan lehmien laudun. 😉Välillä ihailimme tähtitaivasta ja lukemattomia tähdenlentoja. Kohta ihmettelimme sitä hiljaisuutta, mikä saarella oli, missä normaalisti ei koskaan ole ihan täysin hiljaista ja missä vähintäänkin kukot kiekuvat pitkin yötä. Hiljaisuuden rikkoi välillä hevosten hirnunta, mikä sai meidät kaikki miettimään, mitä nuo eläimet olivat aistineet. Sitten taas niin hiljaista. Hetken päästä kuulimme aaltojen pauhun, miettien varmaan jokainen mielessämme, että toivottavasti tuo pauhu ei lähesty meitä tsunamin muodossa. Välillä saaremme ylle laskeutuneen hiljaisuuden rikkoi Lombokin saaren koirien haukunta. Huolenaiheemme kaiken muun lisäksi oli yön lämpötila, jonka pelkäsimme tippuvan alle 20 asteen, mikä shortsit ja toppi päällä saattaa tuntua hieman kylmältä. Clare ja Becci päättivät käydä kotonaan hakemaan lakanoita meille. Sen jälkeen asetuimme pyöreälle noin 1,2 m halkaisijan sarongille nukkumaan, kaikki me neljä. Jälkijäristyksiä oli kaiken aikaa ja niiden välillä saattoi tuntea, miten maa värisi. Se ei oikeasti ollut “paikallaan” missään vaiheessa. Siltikin onnistuimme kaikki nukkumaan tuona yönä.

Auringon noustessa kaikki tekivät lähtöään mäeltä. Suuntasimme Beccin ja Claren asuntojen suuntaan. Sinne päästyämme meille selvisi, että nuo rakennukset voivat sortua mikä hetki hyvänsä, joten päätimme Jenevan kanssa suunnata välittömästi takaisin H2O:hun keräämään omat tavaramme kasaan. H2O oli pystyssä, mutta päärakennus oli saanut vakavia vaurioita. Keräsin tavarani huoneestani pihalle ja sen jälkeen asetuimme aamuteelle. Becci liittyi seuraamme hetken päästä, juttelen vieraiden kanssa ja tehden suunnitelmia Lombokin suuntaan siirtymiselle. Minä sen sijaan en ollut varma siitä, mitä tekisin. Täytyy sanoa, että olin turta. En puhunut mitään, koska en kyennyt. Onneksi Becci ravisteli minut “hereille”, vaatien minun tekemään päätöksiä oman hyvinvointini nimissä ja mikseipä oman henkeni pelastamiseksi. Pakkasin laukkuni, hyvästelin pomoni ja muut ystäväni, ja suuntasimme tämän jälkeen satamaan. Matkan varrella oli kaaos; rakenteilla oleva hotelli, joka lohkeili liitoksistaan, sortumia ja paljon ihmisiä ja valitettavasti myös ruumis. Myös satamassa vallitsi kaaos kaikkien odottaessa venettä pois saarelta. Odottelimme siellä varmaan noin kaksi tuntia, ennenkuin vihdoin saimme itsemme veneeseen. Valitettavasti joudun toteamaan, että vallitsevissa olosuhteissa, jotkin tahot haistoivat myös rahan. Tarkoittaen, että meidän epätoivoa ja paniikkia käytettiin myös härskisti hyväksi. Toki meidän olot olivat ja ovat paremmat kuin useimpien siellä, mutta siltikin tämä oli surullista todistettavaa. Venematka, joka normaalisti maksaa 12 000 rupiaa, maksoi nyt 50 000. Lombokilla tilanne ei ollut parempi avun suhteen. Ulkoministeriön ohjeistus oli tiedustella tilannetta paikallisviranomaisilta, mutta mutka matkaan tulee siinä, että paikalliset poliisit eivät puhu englantia. Fiilis heidän käytöksestään oli myöskin se, että pärjäilkää; valitettavasti. Jatkoimme matkaa, koettaen löytää bussin lentokentän suuntaan.

Matkan varrella meille tarjottiin yksityiskuljetusta 1,5 miljoonan rupian hintaan per henkilö (normaalisti tämä maksaa 350 000-500 000 rupiaa). Vihdoin kuitenkin löysimme bussin lentokentälle, johon meillä oli oikeasti mahdollisuus mahtua. Vaikkakin löysimme ulospääsyn sataman läheisyydessä, tunsin tietynlaista surullisuutta siitä, miten vähän meistä kriisitilanteessa välitettiin. Lentokentältä jatkoimme matkaamme Kuta Lombokiin, missä Becci oli lomaillut viikkoa aiemmin. Olimme mielestämme ansainneet hyvät kahvit.

Kahvikupin äärellä mietimme seuraavaa siirtoa. Tai Becci mietti minun koettaessa epätoivoisesti löytää lentoa ulos Lombokilta Balin suuntaan; mihin tahansa itseasiassa. Yhteys kahvilassa oli huono ja valjastin myös balilaisen ystäväni etsimään minulle lentoa. Hän myös kertoi minun olevan tervetullut heille Balille. Vihdoin noin tunnin etsinnän jälkeen löysin lennon Kuala Lumpuriin seuraavana iltana. Tällä välin Becci oli löytänyt meille majapaikan seuraavaksi yöksi ja suuntasimmekin tarkastamaan sen kunnon seuraavaksi. Majatalo oli kaksi kerroksisen rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa, mikä sai meidät vähän varuilleen tilanteesta, edellisen päivän maanjäristykset mielessämme, mutta myös tuon päivän jälkijäristyksen tuntien. Tutkimme huoneemme seinien halkeamia hieman varuillamme, tehden päätöksen, että se välttää meille yöpaikaksi. Kynnyskysymykseksi tämän majapaikan suhteen muodostui pyyhkeet. 😉Pyysimme pyyhkeitä henkilökunnalta, saaden vastaukseksi, että kaikki pyyhkeet ovat pyykissä ja että saisimme pyyhkeet kyllä seuraavana päivänä. Kun ei pariin päivään ole käynyt suihkussa ja on nukkunut lehmien laitumella, ei tämä välttämättä ole se asia, minkä haluaa kuulla. Kun meille ei täydellä varmuudella pystytty pyyhkeitä lupaamaan, päätimme jatkaa matkaa seuraavaan paikkaan.

Seuraava majapaikka oli haastavan matkan päässä, paikallisen kylän ja asutuksen keskellä. Perille päästyämme meille selvisi, että paikka on täyteen buukattu ja huoneita ei valitettavasti ole. Samasta pihapiiristä löytyi kuitenkin yksi rakennus, josta saimme tingittyä itsellemme huoneen 150 000 rupian hintaan. Tähän diiliin kuului myös puhtaat pyyhkeet. 😊Asetuimme taloksi tietoisina jälkijäristyksistä, jotka silloin tällöin tärisivät jalkojemme alla. Naurussamme oli myös pidättelemistä, kun tajusimme, että pihapiiristä löytyi myös moskeija, mikä tarkoittaisi herätystä aamuviiden jälkeen rukouskutsuun. Kuitenkin olimme onnellisia siitä, että rakennus oli yhdessä kerroksessa, emmekä löytäneet siitä halkeamia (en ehkä koskaan enää katso rakennuksien halkeamia samalla tavoin kuin tähän asti).

Kun asetuimme illalla nukkumaan, olimme myös asettaneet kaikki tavaramme oven viereen valmiiksi pakattuna, siltä varalta, että meille tulisi kiire lähtö. Muutama voimakkaampi jälkijäristys herätteli meidät ripeästi unestamme pihalle ihmettelemään. Myös pihapiirin paikalliset asukkaat olivat ulkona, siirtyen vähitellen sisälle. Sovimme, että ehkäpä nukuimme vuoroissa seuraavan yön, varmuuden vuoksi. Aamukahden jälkeen päätimme, että ehkäpä vain nukumme. Kokemuksemme oli niin uuvuttava, että Becci ei edes kuullut moskeijan aamukutsua ja minäkin siitä vain ensi hetket.

Meidän pikkuinen majatalomme

Päivän valjetessa en ollut vieläkään ihan varma, mihin suuntaan seuraavaksi, lopulta kuitenkin varasin lennon Suomeen perjantai yöksi. Iltapäivällä kahden aikaan suuntasimme lentokentälle, sillä Beccin oli määrä lentää illalla Balille ja minun Kuala Lumpuriin. Lentokentällä törmäsimme muutamiin tuttuihin; sisaruskolmikkoon, jotka nukkuivat Gili Airin mäellä meidän vieressämme sekä pariskuntaan, jonka kohtasimme jossain vaiheessa kaiken kaaoksen keskellä. Kaikilla meillä vain yksi päämäärä mielessämme, päästä ehjänä kotiin.

Kun vihdoin pääsin turvallisesti hotelliin Kuala Lumpurissa romahdin lohduttomaan itkuun. En ainoastaan siksi, että olin turvassa maanjäristyksiltä (toivottavasti) vaan siksi, että en tiennyt, mikä niin monen tuttuni tilanne oli. Ensimmäisenä mieleeni tuli H2O kahvilamme tarjoilija poika, jonka kanssa en juurikaan edes jutellut, mutta joka jossain vaiheessa alkoi kutsua minua tyttöystäväkseen ja joka päivittäin jossain kohtaa muisti huikata minulle “I love you”. ❤ Hän lähti hieman kipeänä Lombokiin pari päivää ennen järistystä ja minulla ei ole tietoa hänen tilastaan tai hänen perheensä tilasta. Lisäksi olin toki huolissani muista kahvilan pojista, jotka saivat minut aina hyvälle tuulelle hassuilla jutuillaan, mitä en useinkaan kielimuurin takia edes ymmärtänyt, mutta heidän hyvät fiilikset vaan tarttuivat myös minuun. Mieleeni tuli myös Orong Villagen pojat ja tytöt, jotka huolehtivat päivittäisestä kahvituksestani, aina hymy huulillaan, ja jotka aina muistivat kysyä, mitä minulle kuuluu, vaikka olisin vain ohittanut heidät rannalla pyöräilessäni. Hedelmämyyjämme Hati, joka päivittäin tuli saarelle töihin Lombokilta. Päivittäisen curryannokseni tekijät, perhe Warung ZZZ ravintolasta, joiden olohuone oli ruokapaikan ravintolasali. Musa Cookeryn pojat, joiden "Hei Suomi, miten menee?", huikkaukset voin vieläkin kuulla päässäni. Puhumattakaan sadoista muista ihanista ihmisistä, joihin en ehtinyt edes tutustumaan. Käytännössä kaikkien saarella työskentelevien perheet olivat Lombokilla ja voin vain toivoa, että kaikki tuttuni ovat hengissä ja, että he selviävät tästä. ❤

Yksi ensimmäisistä ajatuksistani kaiken kaaoksen keskellä oli, minun on luovuttava tavarasta, jota en tarvitse. En tiedä mistä se kumpusi, mutta se oli hyvin vahva ajatus. Lopulta se on hyvin merkityksetöntä, miten paljon omistaa jos kyse on hengissä selviytymisestä, ja minulla on todellakin niin paljon enemmän kuin tarvitsen. Ja vaikkakin olen itse tällä hetkellä aikalailla nollapisteessä, ilman työtä ja ilman suunnitelmaa, niin silti, minulla on vahva tunne, että haluan auttaa niitä ihmisiä, jotka ovat menettäneet kaiken. Jotka ovat täysin ulkopuolelta tulevan avun tarpeessa pelkästään sellaisesta perustarpeesta puhuttaessa kuin puhdas vesi ja ruoka. Jos sinulla on ylimääräiset 10 USD, niin nyt sinulla on mahdollisuus auttaa näitä ihmisiä, joista äsken kerroin. Kyse on ensisijaisesti H2O:n kahvilan pojista. Kaikki heistä asuu Lombokilla, osa on menettänyt perheenjäseniä, heidän kotinsa on joko osittain tai kokonaan tuhoutunut, heillä on rajoitetusti ruokaa ja vettä. Ja koska jälkijäristykset edelleen vavisuttavat, takeita tilanteen tasaantumisesta ei tietenkään ole.
10 USD:lla Lombokilla saa:
- 20 kg sementtiä
- ruokaa ja vettä 20 hengelle
- 10 litraa polttoainetta generaattoriin
- 3 T-paitaa.
Voit tehdä lahjoituksen H2O:n sivujen kautta:
http://www.h2oyogaandmeditation.com/4-day-unlimited-yoga-packages/.
Siirtyen sivun alalaidan kohtaan Use paypal Extras, ja valitsemalla summan, jonka haluat lahjoittaa. Tämän summan karttumista voi seurata H2O:n Facebook sivujen kautta (https://www.facebook.com/h2oyogaandmeditation/)
missä summan kertyminen kerrotaan joka maanantai.

Pienelläkin summalla voi olla suuri vaikutus. ❤

Today is new day. Full of endless possibilities. Make a difference. ❤

0 Comments

Minun täytyy elää, koska en kuollut

Olen ok. Luulisin.

Elämä on hauras

Aika sanoa heihei

Hanne Nousiainen

Liity sähköpostilistalleni

Arkisto

Avainsanat