Maanjäristyksen alkaessa, olin kaupassa. Tajusin heti mitä tapahtuu, rakennuksen alkaessa täristä. Se ei ollut mikään pieni lempeä järistys, kuten se, joka herätteli minut unesta viikkoa aiemmin varhaisena sunnuntai-aamuna. Kun seisoin tiellä kaupan ulkopuolella, oli tunnelma kuin surffilaudalla ollessa. Sillä erotuksella, että allani ei ollut sitä lautaa, eikä vettä, vaan kova asfaltti. Kova asfaltti, jonka sain hetkeä myöhemmin tuntea polvieni alla, kun viimeinen järistyksen voima heitti minut maahan. Onneksi, ehdin lähettää viestin Suomeen, että olin kunnossa. Onneksi läheisteni kannalta.
Täällä turvassa sen sijaan ajatukset risteilevät seuraavanlaisesti: Entä jos se sunnuntainen keskustelu jäi viimeiseksi keskusteluksi? Entä jos tämä viesti tässä oli viimeinen viesti häneltä? Entä jos hän on kuollut? Mistä ja miten edes kuulisin siitä? Tällä puolen elän ja väritän tätä tarinaa kauheammaksi, kun se todellisuudessa toivottavasti on.
Kaikella on tarkoitus. Jäinkö maahan makaamaan tuona pimeänä Indonesian iltana maanjäristyksen loppuessa? En, jatkoin matkaa. Niin minun on tehtävä nytkin, vuotta myöhemmin. Se on vaan haastavampaa kuin uskoisi, mutta ystäväni haluaisi minun tekevän niin. Ja kävi, miten kävi; minun täytyy elää, koska en kuollut.